Mielestäni tuossa kuitenkin masentuneella on todellinen pointti. Liekö näkemykseni sitä perua, että itsekin olen tuota pohtinut.;)
Rumien, "luusereiden" ja eri tavoin sairaiden kuolema tuntuu olevan yleisesti helpommin hyväksyttävissä. Sikainfluenssaankin kuoli "vain" muutama kroonisesti sairas, joten hyvin meni.
Terveiden, kauniiden, menestyneiden ja ylipäätään työkykyisten, aikaansaavien ihmisten ihmisarvo on suurempi kuin muiden - ainakin jos puhutaan julkisesta kuvasta.
Itselläni jäi Halldor Laxnessin Maan valo kesken keskittymiskyvyn loppuessa, mutta sen mitä sain siitä luettua, siinähän puhutaan juuri tästä asiasta. Suosittelen!
Jos joku kerta joudutte hautaamaan lapsen tai nuoren ihmisen ymmärrätte eron, se on sellainen asia jota en toivo kenenkään kokevan, mutta jotkut ovat saanet sen kohdata. Suru ei pääty koskaan.
Minusta tämä on paitsi ääliöimäistä niin myös hyvin sairasta huumoria.
Taisi nyt jäädä tämän sarjakuvan pointti ymmärtämättä. En usko, että kukaan haluaa kyseenalaistaa lapsensa menettäneen surua.
Itse en näe tässä mitään humoristista. Kipeistä asioista on mielestäni voitava keskustella julkisestikin, vaikka se voi aiheuttaa toisille mielipahaa.
Masentuneen mielessä liikkuu hyvinkin synkkiä juttuja - yhtä lailla teini-ikäisen kuin aikuisen masentuneen. Toivottavasti jaksat Anonyymi ymmärtää myös sen entisen nuoren näkökulman, joka olisi voinut päätyä haudatuksi ennen kuin oli täyttänyt 18.;)
Ymmärrän, että medialle on tärkeää, kaunis, nuori, lahjakas, menetetty tavalla tai toisella. Sitä en ymmärrä, että kirjoitetaan äidin kertomana, miten alle 20v, edellä mainitut täyttävä on menetys yhteiskunnalle? Ihan varmasti on jokaiselle läheiselle nuoren tai vanhemman kuolema koskettavaa ja surua riittää.
Minäkin ymmärrän, että medialle on tällainen tärkeää, mutta en voi hyväksyä sitä. Koska jos media rummuttaa tällaista arvomaailmaa, niin kyllähän se vaikuttaa ihmisiin. Ihmiset alkaavat huomaamattaankin toistella tällaisia ajatuksia.
Olen haudannut monen ikäisiä ja kohdannut monenlaista surua. Kokemukseni mukaan vanhan ihmisen kuolemaan liittyvä suru voi olla aivan yhtä traagista kuin nuoren. Erot näkyvät pikemminkin siinä, onko ihminen joutunut käsittelemään kuoleman väistämättömyyttä jo aikaisemmin vai ei. Vanhan ihmisen omaiset ovat toki keskimäärin valmiimpia kohtaamaan menetyksen, mutta eivät aina.
Tämä strippi nostaa esiin vakavan kysymyksen ihmiskuvasta ja ihmisarvosta: mikä tekee ihmisestä arvokkaan? Joutaako esim. seitsemänkymppinen yksinäinen alkoholisti jo kuolla? Milloin on oikein sanoa "hyvä että pääsi pois", milloin pitää kysyä "miksi Jumala sallii"? Kuka vetää rajan? - Minusta jokaiseen kuolemaan tulisi liittyä yhtäältä aito suru, toisaalta kuoleman väistämättömyyden hyväksyminen; aina jos toinen vesitetään, ollaan valheellisia. (Valheellisuus on kyllä yleisin ja tehokkain lääke masennusta vastaan. Sen teho vain on lyhytaikainen.)
Niin. Ihmisiltä vaan ei kannata kysellä tuollaisia kysymyksiä. Ja jos joku ymmärtää kysymyksen & vastauksen, siltä ei kannata kysyäkään. Käy juuri noin että seura ei kelpaa.
Milloin sarjakuvaelämäkerta pääsee siihen vaiheeseen jossa romaaneja alkaa syntyä? Se kuulostaa pirteämmältä jaksolta.
PS koppa päässä lienee pyöräilykypärä. Siinäpä hassu assosiaatio, eikös pyöräilijät ole empaattisia itsenäisiä viherajattelijoita?
Mun kohtaamistani eri tavoin vähättelevistä kommenteista suurin osa on tullut korkeasti koulutetuilta, tiedostavilta henkilöiltä. Ehkä siksi, että tunnen heitä. Joka tapauksessa en mitenkään osaa yhdistää tiedostavuutta ja empaattisuutta toisiinsa. Empaattisuus on ominaisuus kenellä tahansa ihmisellä, jolla sitä sattuu olemaan. Jos ei ole, sitten ei ole.
Tämä ei liity välttämättä masennukseen, vaan muihin asioihin ennen kaikkea. Mutta toisaalta on myös niin, että jos ei otsassa lue "masentunut" tai "mielenterveyshäiriöinen", tietynlainen käytös luokitellaan automaattisesti laiskuudeksi/saamattomuudeksi/yleiseksi huonommuudeksi. Joskus olen kaivannut paitaa, joka julistaisi kaikille mahdolliset diagnoosit, että "anteeks ny vaan, että mä olen tällainen".
Vielä enemmän joutuu pyytelemään itseään anteeksi astman takia, sen kun jotkut tiedostavissa piireissä luokittelevat henkiseksi häiriöksi. Tai ei muuten vain kiinnosta, pystyykö astmaatikko osallistumaan johonkin vai ei. Onneksi nykyään on ravintoloissa kauttaaltaan tupakointikielto - ei tarvitse enää istua yksin savuttomalla puolella, kun muu porukka pitää hauskaa tupakoitsijoiden ehdoilla.
Ehkä, toivottavasti. Yhdessä jutussa arveltiin, että empaattisuus liittyy mielikuvitukseen. Tämä oli silloin, kun joukko yläasteikäisiä oli pahoinpidellyt kaverinsa muuten vain huvikseen. Lasten pitäisi saada käyttää mielikuvitustaan, harjaantua siihen ihan pienestä asti leikkien yms. Valitettavasti sellainen vain on tämän päivän maailmassa nähty hyödyttömänä puuhasteluna. Ilman mielikuvitusta ei pysty kuvittelemaan itseään toisen asemaan, mikä puolestaan on empatian edellytys.
Oikeasti varmaan aika monilla on kyse puhtaasta ymmärtämättömyydestä. Mutta on myös paljon kovuutta. Kun on itse joutunut ponnistelemaan saavutustensa eteen, voi olla huono sietokyky heikkoutta kohtaan.
Joillain tiedostavilla ihmisillä ideologiat myös lipsahtavat fanaattisuuden puolelle. Katse on niin kapea, ettei pysty näkemään tai ymmärtämään mitään, mikä jää sen ulkopuolelle.
Myönnän kyllä, että mulla on näkemyksessäni pohjalla perustavanlaatuinen epäluottamus ihmisiä kohtaan. Se ei tarkoita, ettenkö sinänsä pitäisi ihmisistä ja heidän seurastaan. Enkä yritä nähdä toisia pahoina tms. Mulla vain on läjäpäin huonoja kokemuksia taustalla.;)
Kyllä tässä kun tulee ajatelleeksi asiaa kirjoittaessaan, varmasti ihminen voi kehittyä paremmaksi elämänsä aikana. Omaksua toisenlaisia ajatusmalleja ja tapoja. Opetella hyväksymään toiset ja näkemään heillä sitä ihmisarvoa. Mutta kaikki se vaatii rohkeutta kohdata itsensä. Aika paljon sisua vaatii, että pystyy tunnustamaan olevansa väärässä. Ja täytyy olla aikaa sekä halua miettiä näitä asioita.
@AuvoT, ei se romaanien synnyttäminen välttämättä ole mitään riemujuhlaa. Niinpä, on kaikenlaista jota ei kannattaisi ihmisiltä kysellä eikä heille sanoa, mutta kun ei pysty pitämään suutaan kiinni niin sitten käy näin.
@Jaakko, kristillinen ajatus jokaisen ihmisen yhtäläisestä ihmisarvosta on niin radikaali, että vain hurjapäisimmät Jumalan hullut todella pystyvät pitämään siitä kiinni ja elämään sen mukaan.
Yllättävän moniin asioihin tuntuu myös liittyvän jokin paradoksi. Kuten tuo mitä sanoit: On toisaalta surtava, toisaalta hyväksyttävä väistämättömät tosiasiat. Olen joskus ajatellut, että tarkoittaako se "kaita tie" oikeastaan juuri sitä, että osaa elää niin että nämä puolet saavat olla elämässä läsnä sen sijaan, että valitsee vain toisen (ja sen myötä tietyn valheen ja itsepetoksen)
Paljon on tullut jo sanottua noista kuvista. Ei oikeastaan ole minullakaan mitään lisättävää. Muuta kuin se, että kolahti, ja osui. Juuri noin se menee, ihan huomaamatta, elämässä.
Puuttumatta mitenkään asian syvällisempään puoleen, minua tämä strippi ja sen henkilöiden - varsinkin koppapään - muikeat ilmeet nauratti. Tunnistin tästä jotain hyvin tuttua. Hyvä Kirsti
Kiitos, Kirsti. Osuu ja uppoaa minun kuntoutujan huumoriini!!!
Näitä sivuja selaillessa olen hämmästellyt tiettyjä kommentteja. Kyllä, puhun teistä, anonyymit (oletan, että teitä on enemmän kuin yksi, sillä muuten menee patologisen persoonallisuushäiriön puolelle). Eipä ole teilläkään kaikki muumit laaksossa :D. Kulutatte aikaanne ja energiaanne p****njauhamiseen. Ette varmaan tajua, että samalla paljastatte itsestänne paljon, kuinka vastenmielisiä ja naurettavia olette, ja kuinka ohut tietämyksenne on. Oma sairauteni ja siitä toipuminen ei ole tehnyt minusta niin kilttiä ihmistä, että jaksaisin suhtautua teihin samalla lempeydellä ja huumorilla kuin muut täällä. Ehkä nimettömyyden taakse on helppo piiloutua... Jos kohtaisimme kasvokkain, ja jatkaisitte samaa linjaa, varmaan sylkisin kasvoillenne, sen verran minua inhotatte.
Kaikille muille: ollaan rohkeita!!! Valo voittaa aina pimeyden, ja totuus valheen. Meillä on oikeus ajatuksillemme ja tunteillemme, oikeus sairastaa kun olemme sairaita, oikeus toipua omaan tahtiin ja rakentaa se omannäköinen elämä. Idiooteista ei kannata välittää!!! Jokainen on arvokas omana itsenään, juuri niin hauraana ja vahvana kuin on. Peace out.
Juuh, kilahti vaan... Tiedän hyvin, että minkäänlainen dialogi tämän tyyppisten ihmisten kanssa on mahdotonta, niin kilpikonnia ovat kuorensa takana.. Joskus vaan on pakko sanoa suoraan mitä ajattelee, ja sitten unohtaa. En minä "anonyymien" takia ole unta menettänyt ainoanakaan yönä :D
Jännää on se, miten universaalisia tunteita nämä sairaudet herättävät. Jokainen sairastaa omalla tavallaan, yksilöllisesti, mutta tietyt teemat toistuu. Luulen, että se toivottomuus ja ahdistus ovat juuri niitä asioita, joita ns. terveet kavahtavat, tunteehan jokainen niitä joskus. Osuu liian lähelle..
Psyykkisesti sairastaminen lyö yhä hullun leiman otsaan. Vaikka asioista puhutaan yhä enemmän, nämä stigmat eivät katoa hetkessä. Tuttavani kuvasi masennusta "lokinp***ksi kauppatorilla", koskaan ei tiedä keneen se osuu. Elämästä ei selviä hengissä, eikä kriiseittä. Tärkeää onkin tietää, että apua on saatavilla, eikä kukaan ole sairautensa kanssa yksin, meitä on muitakin. Uskon vakaasti vertaistuen voimaan!!
Toivoisin vaan, että yhä useampi ymmärtäisi hakea apua sairautensa alkuvaiheissa, ennen kuin elämänhalu ja -hallinta on kadonnut. Siinä onkin meille "hulluille" työsarkaa, opettaa ihmiset tunnistamaan milloin on kyse kriisistä/uupumisesta, ja milloin sairaudesta. Sama pätee myös omaisiin ja läheisiin, syntyisi taju siitä, milloin kuuluu olla oikeasti huolissaan.
Syvällisiä mietteitä heti aamusta :D Aurinkoista päivää!!! Ollaan olemassa...
Kiitoksia tervetulotoivotuksesta!:)
VastaaPoistaMielestäni tuossa kuitenkin masentuneella on todellinen pointti. Liekö näkemykseni sitä perua, että itsekin olen tuota pohtinut.;)
Rumien, "luusereiden" ja eri tavoin sairaiden kuolema tuntuu olevan yleisesti helpommin hyväksyttävissä. Sikainfluenssaankin kuoli "vain" muutama kroonisesti sairas, joten hyvin meni.
Terveiden, kauniiden, menestyneiden ja ylipäätään työkykyisten, aikaansaavien ihmisten ihmisarvo on suurempi kuin muiden - ainakin jos puhutaan julkisesta kuvasta.
Itselläni jäi Halldor Laxnessin Maan valo kesken keskittymiskyvyn loppuessa, mutta sen mitä sain siitä luettua, siinähän puhutaan juuri tästä asiasta. Suosittelen!
Kummallisia ystäviä sarjakuvasi päähenkilöllä. Ja mikä ihmeen koppa sillä on päässä.
VastaaPoistaJos joku kerta joudutte hautaamaan lapsen tai nuoren ihmisen ymmärrätte eron, se on sellainen asia jota en toivo kenenkään kokevan, mutta jotkut ovat saanet sen kohdata. Suru ei pääty koskaan.
VastaaPoistaMinusta tämä on paitsi ääliöimäistä niin myös hyvin sairasta huumoria.
Taisi nyt jäädä tämän sarjakuvan pointti ymmärtämättä. En usko, että kukaan haluaa kyseenalaistaa lapsensa menettäneen surua.
PoistaItse en näe tässä mitään humoristista. Kipeistä asioista on mielestäni voitava keskustella julkisestikin, vaikka se voi aiheuttaa toisille mielipahaa.
Masentuneen mielessä liikkuu hyvinkin synkkiä juttuja - yhtä lailla teini-ikäisen kuin aikuisen masentuneen. Toivottavasti jaksat Anonyymi ymmärtää myös sen entisen nuoren näkökulman, joka olisi voinut päätyä haudatuksi ennen kuin oli täyttänyt 18.;)
Elina, nimenomaan tämä juuri oli pointtini. Kiitos että ymmärsit.
VastaaPoistaSalme, sarjakuva elää vähän omaa elämäänsä.
Anonyymi, kannattaa vaan jättää lukematta, jos et tykkää. Se on helppoa.
Ymmärrän, että medialle on tärkeää, kaunis, nuori, lahjakas, menetetty tavalla tai toisella. Sitä en ymmärrä, että kirjoitetaan äidin kertomana, miten alle 20v, edellä mainitut täyttävä on menetys yhteiskunnalle? Ihan varmasti on jokaiselle läheiselle nuoren tai vanhemman kuolema koskettavaa ja surua riittää.
VastaaPoistaMinäkin ymmärrän, että medialle on tällainen tärkeää, mutta en voi hyväksyä sitä. Koska jos media rummuttaa tällaista arvomaailmaa, niin kyllähän se vaikuttaa ihmisiin. Ihmiset alkaavat huomaamattaankin toistella tällaisia ajatuksia.
VastaaPoistaTämä herätti paljon ajatuksia.
VastaaPoistaOlen haudannut monen ikäisiä ja kohdannut monenlaista surua. Kokemukseni mukaan vanhan ihmisen kuolemaan liittyvä suru voi olla aivan yhtä traagista kuin nuoren. Erot näkyvät pikemminkin siinä, onko ihminen joutunut käsittelemään kuoleman väistämättömyyttä jo aikaisemmin vai ei. Vanhan ihmisen omaiset ovat toki keskimäärin valmiimpia kohtaamaan menetyksen, mutta eivät aina.
Tämä strippi nostaa esiin vakavan kysymyksen ihmiskuvasta ja ihmisarvosta: mikä tekee ihmisestä arvokkaan? Joutaako esim. seitsemänkymppinen yksinäinen alkoholisti jo kuolla? Milloin on oikein sanoa "hyvä että pääsi pois", milloin pitää kysyä "miksi Jumala sallii"? Kuka vetää rajan? - Minusta jokaiseen kuolemaan tulisi liittyä yhtäältä aito suru, toisaalta kuoleman väistämättömyyden hyväksyminen; aina jos toinen vesitetään, ollaan valheellisia. (Valheellisuus on kyllä yleisin ja tehokkain lääke masennusta vastaan. Sen teho vain on lyhytaikainen.)
Niin. Ihmisiltä vaan ei kannata kysellä tuollaisia kysymyksiä.
VastaaPoistaJa jos joku ymmärtää kysymyksen & vastauksen, siltä ei kannata kysyäkään.
Käy juuri noin että seura ei kelpaa.
Milloin sarjakuvaelämäkerta pääsee siihen vaiheeseen jossa romaaneja alkaa syntyä? Se kuulostaa pirteämmältä jaksolta.
PS koppa päässä lienee pyöräilykypärä. Siinäpä hassu assosiaatio, eikös pyöräilijät ole empaattisia itsenäisiä viherajattelijoita?
Mun kohtaamistani eri tavoin vähättelevistä kommenteista suurin osa on tullut korkeasti koulutetuilta, tiedostavilta henkilöiltä. Ehkä siksi, että tunnen heitä. Joka tapauksessa en mitenkään osaa yhdistää tiedostavuutta ja empaattisuutta toisiinsa. Empaattisuus on ominaisuus kenellä tahansa ihmisellä, jolla sitä sattuu olemaan. Jos ei ole, sitten ei ole.
PoistaTämä ei liity välttämättä masennukseen, vaan muihin asioihin ennen kaikkea. Mutta toisaalta on myös niin, että jos ei otsassa lue "masentunut" tai "mielenterveyshäiriöinen", tietynlainen käytös luokitellaan automaattisesti laiskuudeksi/saamattomuudeksi/yleiseksi huonommuudeksi. Joskus olen kaivannut paitaa, joka julistaisi kaikille mahdolliset diagnoosit, että "anteeks ny vaan, että mä olen tällainen".
Vielä enemmän joutuu pyytelemään itseään anteeksi astman takia, sen kun jotkut tiedostavissa piireissä luokittelevat henkiseksi häiriöksi. Tai ei muuten vain kiinnosta, pystyykö astmaatikko osallistumaan johonkin vai ei. Onneksi nykyään on ravintoloissa kauttaaltaan tupakointikielto - ei tarvitse enää istua yksin savuttomalla puolella, kun muu porukka pitää hauskaa tupakoitsijoiden ehdoilla.
Voisiko empaattisuuteen kuitenkin hiukan oppia...?
PoistaEhkä, toivottavasti. Yhdessä jutussa arveltiin, että empaattisuus liittyy mielikuvitukseen. Tämä oli silloin, kun joukko yläasteikäisiä oli pahoinpidellyt kaverinsa muuten vain huvikseen. Lasten pitäisi saada käyttää mielikuvitustaan, harjaantua siihen ihan pienestä asti leikkien yms. Valitettavasti sellainen vain on tämän päivän maailmassa nähty hyödyttömänä puuhasteluna. Ilman mielikuvitusta ei pysty kuvittelemaan itseään toisen asemaan, mikä puolestaan on empatian edellytys.
PoistaOikeasti varmaan aika monilla on kyse puhtaasta ymmärtämättömyydestä. Mutta on myös paljon kovuutta. Kun on itse joutunut ponnistelemaan saavutustensa eteen, voi olla huono sietokyky heikkoutta kohtaan.
Joillain tiedostavilla ihmisillä ideologiat myös lipsahtavat fanaattisuuden puolelle. Katse on niin kapea, ettei pysty näkemään tai ymmärtämään mitään, mikä jää sen ulkopuolelle.
Myönnän kyllä, että mulla on näkemyksessäni pohjalla perustavanlaatuinen epäluottamus ihmisiä kohtaan. Se ei tarkoita, ettenkö sinänsä pitäisi ihmisistä ja heidän seurastaan. Enkä yritä nähdä toisia pahoina tms. Mulla vain on läjäpäin huonoja kokemuksia taustalla.;)
Kyllä tässä kun tulee ajatelleeksi asiaa kirjoittaessaan, varmasti ihminen voi kehittyä paremmaksi elämänsä aikana. Omaksua toisenlaisia ajatusmalleja ja tapoja. Opetella hyväksymään toiset ja näkemään heillä sitä ihmisarvoa. Mutta kaikki se vaatii rohkeutta kohdata itsensä. Aika paljon sisua vaatii, että pystyy tunnustamaan olevansa väärässä. Ja täytyy olla aikaa sekä halua miettiä näitä asioita.
Ainakin itse haluaisin ajatella, että oma empaattisuuteni voisi lisääntyä...
Poista@AuvoT, ei se romaanien synnyttäminen välttämättä ole mitään riemujuhlaa. Niinpä, on kaikenlaista jota ei kannattaisi ihmisiltä kysellä eikä heille sanoa, mutta kun ei pysty pitämään suutaan kiinni niin sitten käy näin.
VastaaPoista@Jaakko, kristillinen ajatus jokaisen ihmisen yhtäläisestä ihmisarvosta on niin radikaali, että vain hurjapäisimmät Jumalan hullut todella pystyvät pitämään siitä kiinni ja elämään sen mukaan.
Yllättävän moniin asioihin tuntuu myös liittyvän jokin paradoksi. Kuten tuo mitä sanoit: On toisaalta surtava, toisaalta hyväksyttävä väistämättömät tosiasiat. Olen joskus ajatellut, että tarkoittaako se "kaita tie" oikeastaan juuri sitä, että osaa elää niin että nämä puolet saavat olla elämässä läsnä sen sijaan, että valitsee vain toisen (ja sen myötä tietyn valheen ja itsepetoksen)
Paljon on tullut jo sanottua noista kuvista. Ei oikeastaan ole minullakaan mitään lisättävää. Muuta kuin se, että kolahti, ja osui. Juuri noin se menee, ihan huomaamatta, elämässä.
VastaaPoistaPuuttumatta mitenkään asian syvällisempään puoleen, minua tämä strippi ja sen henkilöiden - varsinkin koppapään - muikeat ilmeet nauratti. Tunnistin tästä jotain hyvin tuttua. Hyvä Kirsti
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Risa, tuohan oli syvällistä;-)
VastaaPoistaKiitos, Kirsti. Osuu ja uppoaa minun kuntoutujan huumoriini!!!
VastaaPoistaNäitä sivuja selaillessa olen hämmästellyt tiettyjä kommentteja. Kyllä, puhun teistä, anonyymit (oletan, että teitä on enemmän kuin yksi, sillä muuten menee patologisen persoonallisuushäiriön puolelle). Eipä ole teilläkään kaikki muumit laaksossa :D. Kulutatte aikaanne ja energiaanne p****njauhamiseen. Ette varmaan tajua, että samalla paljastatte itsestänne paljon, kuinka vastenmielisiä ja naurettavia olette, ja kuinka ohut tietämyksenne on. Oma sairauteni ja siitä toipuminen ei ole tehnyt minusta niin kilttiä ihmistä, että jaksaisin suhtautua teihin samalla lempeydellä ja huumorilla kuin muut täällä. Ehkä nimettömyyden taakse on helppo piiloutua... Jos kohtaisimme kasvokkain, ja jatkaisitte samaa linjaa, varmaan sylkisin kasvoillenne, sen verran minua inhotatte.
Kaikille muille: ollaan rohkeita!!! Valo voittaa aina pimeyden, ja totuus valheen. Meillä on oikeus ajatuksillemme ja tunteillemme, oikeus sairastaa kun olemme sairaita, oikeus toipua omaan tahtiin ja rakentaa se omannäköinen elämä. Idiooteista ei kannata välittää!!! Jokainen on arvokas omana itsenään, juuri niin hauraana ja vahvana kuin on. Peace out.
Hei Mirkka, mukavaa että pidit. Minäkin uskon, että valo voittaa pimeyden. Internetin anonyymien seikkailijoiden vuoksi ei kannata mieltään pahoittaa.
VastaaPoistaJuuh, kilahti vaan... Tiedän hyvin, että minkäänlainen dialogi tämän tyyppisten ihmisten kanssa on mahdotonta, niin kilpikonnia ovat kuorensa takana.. Joskus vaan on pakko sanoa suoraan mitä ajattelee, ja sitten unohtaa. En minä "anonyymien" takia ole unta menettänyt ainoanakaan yönä :D
VastaaPoistaJännää on se, miten universaalisia tunteita nämä sairaudet herättävät. Jokainen sairastaa omalla tavallaan, yksilöllisesti, mutta tietyt teemat toistuu. Luulen, että se toivottomuus ja ahdistus ovat juuri niitä asioita, joita ns. terveet kavahtavat, tunteehan jokainen niitä joskus. Osuu liian lähelle..
Psyykkisesti sairastaminen lyö yhä hullun leiman otsaan. Vaikka asioista puhutaan yhä enemmän, nämä stigmat eivät katoa hetkessä. Tuttavani kuvasi masennusta "lokinp***ksi kauppatorilla", koskaan ei tiedä keneen se osuu. Elämästä ei selviä hengissä, eikä kriiseittä. Tärkeää onkin tietää, että apua on saatavilla, eikä kukaan ole sairautensa kanssa yksin, meitä on muitakin. Uskon vakaasti vertaistuen voimaan!!
Toivoisin vaan, että yhä useampi ymmärtäisi hakea apua sairautensa alkuvaiheissa, ennen kuin elämänhalu ja -hallinta on kadonnut. Siinä onkin meille "hulluille" työsarkaa, opettaa ihmiset tunnistamaan milloin on kyse kriisistä/uupumisesta, ja milloin sairaudesta. Sama pätee myös omaisiin ja läheisiin, syntyisi taju siitä, milloin kuuluu olla oikeasti huolissaan.
Syvällisiä mietteitä heti aamusta :D Aurinkoista päivää!!! Ollaan olemassa...
Ja toivottavasti ihmiset myös aina saisivat apua, kun sitä hakevat. Olen huomannut, ettei avun saaminen ole itsestään selvää. Kiitos kommentistasi:-)
VastaaPoista