minä tulin 70-luvulla lyhyeksi aikaa uskoon. en oikeastaan valinnut uskontoa vaan elämänmuodon mukana se valitsi minut. silti epäilin jumalaa koko ajan. tuntui että raamattu on vain joku lauseiden systeemi, joka tuottaa jumalan.
mutta sitten kuitenkin oli kamalan ihanaa olla jeesuksen morsian. olin hirveän huolissani hänen puolestaan. minua raastoi se, että että kirkko luopui mieluummin jeesuksesta kuin verotusoikeudestaan.
vähän luulen, että jos jumalasta puhuttaisiin ihmisille vasta täysikasvuisina, monikaan ei kiinnittäisi siihen enempää huomiota kuin joulupukkiin tai teräsmieheen, jotka ovat samanlaisia narratiivisia konstruktioita. siinä suhteessa voisi ehkä sanoa, että kirkko luopuu mieluummin veroistaan kuin oikeudesta tarttua lasten kehittymättömiin aivoihin. se takaa pitkän tuoton.
eräs luonnontieteilijä kutsui jumalaa huonoksi informaatikoksi, koska tämä on antanut niin heikosti tietoa itsestään. ja kun tietoa ei ole tullut, ei ole tiedon antajaakaan.
toisaalta voisi esittää vastakysymyksen: miksi jumalan pitäisi antaa itsestään sellaista tietoa, joka kelpaisi tuolle luonnontieteilijälle?
taipuisin antamaan tukeni uskonnon kaksoisviestinnälle, jossa ilmiö sekä on olemassa että ei ole.
uskovaisten sankoille joukoillehan kysymys on kuitenkin todellisuuskuvista eikä vertauskuvista, ja juuri siihen uskonnon sitkeys perustuukin. ja uskovaisten miljoonaiset massat haluavat joka tapauksessa taivaan isänsä ja enkelinsä sellaisinaan, ilman tiedon ja älyn painolastia.
Hei Meri:-) Hauska ilmaus tuo "uskovaisten miljoonaiset massat". Mutta taidan silti ajatella eri tavalla kuin sinä. Johtuu ehkä siitä millaisia ihmisiä tunnen. Kyllä minusta tieto ja äly kuuluu täysikasvuisen ihmisen uskonelämään, ja epäily myöskin. Ei kai meillä voi oikein olla varmuutta kovin monestakaan asiasta. Minusta luonnon ja elämän ihmeet tarjoaisivat kyllä luonnontieteilijällekin kosolti todisteita Jumalasta, jos tämä ne todisteet vain haluaa nähdä. Tunnenkin itse asiassa aika monta luonnontieteilijää, jotka ovat vakaumuksellisia kristittyjä.
Minusta kysymys on valinnasta, jonka ihminen tekee. Hän päättää uskoa, tai päättää olla uskomatta. Kun päätös on tehty, todisteet oman uskon (tai ei-uskon) tueksi löytyvät.
Mutta jos ihminen on henkisesti terve ja joustava, kuuluu minusta asiaan, että hän ottaa huomioon sen mahdollisuuden, että onkin väärässä. Meillä ei mielestäni oikein voi olla täyttä varmuutta siitä mistä on kysymys elämässämme ja kuolemassamme.
Minä en usko, että Jumalasta puhumisesta panttaaminen täysi-ikäisyyteen asti oikeastaan kovin paljon vaikuttaisi itse peruskysymykseen. Sillä tavalla voimme varmasti murtaa kristillisen uskon perinteen ja häivyttää Jeesukset sun muut ihmisten mielistä. Mutta luulen, että suurin osa ihmisistä kohdatessaan kärsimystä ja ymmärtäessään elämän rajallisuuden ajautuu kuitenkin pohtimaan elämän tarkoitukseen ja merkitykseen liittyviä kysymyksiä. Ja silloin ollaan aika lähellä Jumalakysymystäkin.
minulle on näin vanhemmiten tullut halu jäljittää tavoittamatonta, puhua asioista, joita ei voi oikein ilmaista, jotka ikuisesti pakenevat etsijäänsä. oppaiksi käyvät yhtä hyvin reijo mäen vares -dekkari, keittokirja, danten divina commedia tai jumala. nöyryyttä ja varovaisuutta on ajatuksiini kyllä tullut näiden asioiden edessä. väistelen mieluusti raatelevaa kritiikkiä.
oma hengellinen kudelmani koostuu hämmentävän moninaisista aineksista. se on omakohtaisia muistoja ja kokemuksia, myyttianalyysia, rakkauden pohdintaa, uskonnolliseksi tunnustautuvaa, mutta kaikista järjestelmistä irtisanoutuvaa etsintää.
minussa asuu ikään kuin kaksi ihmistä. se ensimmäinen ihminen edustaa järjestynyttä arkea, teknologiaa ja maailmanhallintaa, elää kokemuksen vahvistaman järjestyksen varassa, kunnes uusi kokemus pakottaa sitä muuttamaan. toinen ihminen taas kurkottaa rajoja, ikävöi tuonpuoleiseen, huhuilee jumalia, lankeaa metafyysiseen melankoliaan ja tuijottaa reikiä harmaan taivaan lävitse.
haluaisin sen toisen ihmiseni pysyvän hereillä, ei nukkuvan ensimmäisen aivojen perukoilla.
kristinuskossa minua mättää jeesuksen pelastustyöhön liittyvä armo-oppi. kuolemanpelkoisille ei tee hyvää armovalinnan hämärä perustelu , joka johtaa kiistaan, pääsevätkö taivaaseen kaikki vai vain valitut. jumala näyttää olevan joko ihmisen vastuuta väheksyvä pelastusautomaatti tai mielipuoli tyranni, joka antoi epätäydellisiksi muovaamilleen luoduille ylivoimaisen tehtävän.
ehkä vareksen tarina on lohdullisempi, kun sankari ei saavuta edes ikuista nuoruutta vaan joutuu hyväksymään epätäydellisyytensä.
Itse en vareksesesta välitä, mutta ymmärrän hyvinkin että hengelliseen etsintäänsä voi saada osviittaa vaikka puhelinluettelosta, jos niikseen tulee. Ja niin sen minusta tulee ollakin. Niin, Kristushan se kristinuskossa monia hiertää. Armo-oppeja taitaa olla useampiakin, tai pelastusopeiksiko niitä kutsutaan. itäiset traditiot ajattelevat asioista vähän eri tavoin kuin läntiset. Mutta siitä kai kaikki kristityt ovat yhtä mieltä, että millä tavalla taivaaseen aivan varmasti mennään, eli siis Jeesukseen turvaamalla. Mutta pääseekö sinne jonkin pidemmänkin kaavan kautta, siitä lienee erimielisyyttä. Esim. jesuiitat ovat paljonkin tutkineet asiaa.
Pelastusopista, ainakaan kaikki eivät sinne taivaaseen pääse ihan vaan koska ihmisellä on se vapaa tahto ja ihminen voi näin olla vapaasti haluamatta sitä pelastusta ja armoa. Siitä on sitten tietty myös eri näkemyksiä että onko se toinen puoli sitten myöskään mikään tulinen pätsi vaiko kirjaimellisesti kadotus...
Niin, mut toistaalta kristikunnan sisällä on sellaisiakin tulkintoja, joissa ajatellaan että kuoleman jälkeen Jumala jatkaa sielujen vetämistä pelastukseen ts.itseään kohti. Ja jos aikaa on loputtomasti, niin kuin iankaikkisuudessa kai on, kaikki sielut lopulta tajuavat kääntyä kohti Jumalaa. Ja sitten on tosiaan nämä ajatukset tyhjiinraukeamisesta, joka tulee niiden sielujen osaksi, jotka jostain syytä eivät halua kääntyä Jumalaa kohti.
Tuo kuolemanjälkeisen pelastuksen mahdollisuus tulikin ajatuksena vastaan juuri vähän aikaa sitten kun luin C.S.Lewisin kirjan The Great Divorce, jossa siis helvetissä olevat sielut matkustavat turistibussilla taivaan esikartanoon...eri asia sitten huomaavatko missä ovat olleet tai missä ovat nyt kun kaikki ei aina ole sitä miltä ensivilkaisulla näyttää...
Merin pohdinnoissa kuuluu kyllä aika paljon tuttua...ja juu, tuolle on olemassa joukko hienoja teologisia termejä että esim. saman tekstin voi lukea monella eri tasolla, keittokirjassa on se kirjaimellinen taso että kun teet näin niin saat hyvää ruokaa mutta ehkä sitä voi lukea myös allegorisesti jos sen tason löytää. Samaan tapaan jotkut kristilliset piirit pitävät luonnontieteellistä tutkimusta hyvänä koska tutkimalla luomistyötä (siis ihan tieteiden keinoin, ei mitään "maailma luotiin 6000 vuotta sitten seitsemässä päivässä") kontemploidaan Jumalaa...
kirsti,
VastaaPoistaminä tulin 70-luvulla lyhyeksi aikaa uskoon. en oikeastaan valinnut uskontoa vaan elämänmuodon mukana se valitsi minut. silti epäilin jumalaa koko ajan. tuntui että raamattu on vain joku lauseiden systeemi, joka tuottaa jumalan.
mutta sitten kuitenkin oli kamalan ihanaa olla jeesuksen morsian. olin hirveän huolissani hänen puolestaan. minua raastoi se, että että kirkko luopui mieluummin jeesuksesta kuin verotusoikeudestaan.
vähän luulen, että jos jumalasta puhuttaisiin ihmisille vasta täysikasvuisina, monikaan ei kiinnittäisi siihen enempää huomiota kuin joulupukkiin tai teräsmieheen, jotka ovat samanlaisia narratiivisia konstruktioita. siinä suhteessa voisi ehkä sanoa, että kirkko luopuu mieluummin veroistaan kuin oikeudesta tarttua lasten kehittymättömiin aivoihin. se takaa pitkän tuoton.
eräs luonnontieteilijä kutsui jumalaa huonoksi informaatikoksi, koska tämä on antanut niin heikosti tietoa itsestään. ja kun tietoa ei ole tullut, ei ole tiedon antajaakaan.
toisaalta voisi esittää vastakysymyksen: miksi jumalan pitäisi antaa itsestään sellaista tietoa, joka kelpaisi tuolle luonnontieteilijälle?
taipuisin antamaan tukeni uskonnon kaksoisviestinnälle, jossa ilmiö sekä on olemassa että ei ole.
uskovaisten sankoille joukoillehan kysymys on kuitenkin todellisuuskuvista eikä vertauskuvista, ja juuri siihen uskonnon sitkeys perustuukin. ja uskovaisten miljoonaiset massat haluavat joka tapauksessa taivaan isänsä ja enkelinsä sellaisinaan, ilman tiedon ja älyn painolastia.
kukin tulkoon autuaaksi omilla mielikuvillaan.
Hei Meri:-) Hauska ilmaus tuo "uskovaisten miljoonaiset massat". Mutta taidan silti ajatella eri tavalla kuin sinä. Johtuu ehkä siitä millaisia ihmisiä tunnen. Kyllä minusta tieto ja äly kuuluu täysikasvuisen ihmisen uskonelämään, ja epäily myöskin. Ei kai meillä voi oikein olla varmuutta kovin monestakaan asiasta. Minusta luonnon ja elämän ihmeet tarjoaisivat kyllä luonnontieteilijällekin kosolti todisteita Jumalasta, jos tämä ne todisteet vain haluaa nähdä. Tunnenkin itse asiassa aika monta luonnontieteilijää, jotka ovat vakaumuksellisia kristittyjä.
VastaaPoistaMinusta kysymys on valinnasta, jonka ihminen tekee. Hän päättää uskoa, tai päättää olla uskomatta. Kun päätös on tehty, todisteet oman uskon (tai ei-uskon) tueksi löytyvät.
Mutta jos ihminen on henkisesti terve ja joustava, kuuluu minusta asiaan, että hän ottaa huomioon sen mahdollisuuden, että onkin väärässä. Meillä ei mielestäni oikein voi olla täyttä varmuutta siitä mistä on kysymys elämässämme ja kuolemassamme.
Minä en usko, että Jumalasta puhumisesta panttaaminen täysi-ikäisyyteen asti oikeastaan kovin paljon vaikuttaisi itse peruskysymykseen. Sillä tavalla voimme varmasti murtaa kristillisen uskon perinteen ja häivyttää Jeesukset sun muut ihmisten mielistä. Mutta luulen, että suurin osa ihmisistä kohdatessaan kärsimystä ja ymmärtäessään elämän rajallisuuden ajautuu kuitenkin pohtimaan elämän tarkoitukseen ja merkitykseen liittyviä kysymyksiä. Ja silloin ollaan aika lähellä Jumalakysymystäkin.
ah kirsti, kiitos kauniista vastauksesta.
VastaaPoistaminulle on näin vanhemmiten tullut halu jäljittää tavoittamatonta, puhua asioista, joita ei voi oikein ilmaista, jotka ikuisesti pakenevat etsijäänsä. oppaiksi käyvät yhtä hyvin reijo mäen vares -dekkari, keittokirja, danten divina commedia tai jumala. nöyryyttä ja varovaisuutta on ajatuksiini kyllä tullut näiden asioiden edessä. väistelen mieluusti raatelevaa kritiikkiä.
oma hengellinen kudelmani koostuu hämmentävän moninaisista aineksista. se on omakohtaisia muistoja ja kokemuksia, myyttianalyysia, rakkauden pohdintaa, uskonnolliseksi tunnustautuvaa, mutta kaikista järjestelmistä irtisanoutuvaa etsintää.
minussa asuu ikään kuin kaksi ihmistä. se ensimmäinen ihminen edustaa järjestynyttä arkea, teknologiaa ja maailmanhallintaa, elää kokemuksen vahvistaman järjestyksen varassa, kunnes uusi kokemus pakottaa sitä muuttamaan. toinen ihminen taas kurkottaa rajoja, ikävöi tuonpuoleiseen, huhuilee jumalia, lankeaa metafyysiseen melankoliaan ja tuijottaa reikiä harmaan taivaan lävitse.
haluaisin sen toisen ihmiseni pysyvän hereillä, ei nukkuvan ensimmäisen aivojen perukoilla.
kristinuskossa minua mättää jeesuksen pelastustyöhön liittyvä armo-oppi. kuolemanpelkoisille ei tee hyvää armovalinnan hämärä perustelu , joka johtaa kiistaan, pääsevätkö taivaaseen kaikki vai vain valitut. jumala näyttää olevan joko ihmisen vastuuta väheksyvä pelastusautomaatti tai mielipuoli tyranni, joka antoi epätäydellisiksi muovaamilleen luoduille ylivoimaisen tehtävän.
ehkä vareksen tarina on lohdullisempi, kun sankari ei saavuta edes ikuista nuoruutta vaan joutuu hyväksymään epätäydellisyytensä.
Itse en vareksesesta välitä, mutta ymmärrän hyvinkin että hengelliseen etsintäänsä voi saada osviittaa vaikka puhelinluettelosta, jos niikseen tulee. Ja niin sen minusta tulee ollakin. Niin, Kristushan se kristinuskossa monia hiertää. Armo-oppeja taitaa olla useampiakin, tai pelastusopeiksiko niitä kutsutaan. itäiset traditiot ajattelevat asioista vähän eri tavoin kuin läntiset. Mutta siitä kai kaikki kristityt ovat yhtä mieltä, että millä tavalla taivaaseen aivan varmasti mennään, eli siis Jeesukseen turvaamalla. Mutta pääseekö sinne jonkin pidemmänkin kaavan kautta, siitä lienee erimielisyyttä. Esim. jesuiitat ovat paljonkin tutkineet asiaa.
VastaaPoistaPelastusopista, ainakaan kaikki eivät sinne taivaaseen pääse ihan vaan koska ihmisellä on se vapaa tahto ja ihminen voi näin olla vapaasti haluamatta sitä pelastusta ja armoa.
VastaaPoistaSiitä on sitten tietty myös eri näkemyksiä että onko se toinen puoli sitten myöskään mikään tulinen pätsi vaiko kirjaimellisesti kadotus...
Niin, mut toistaalta kristikunnan sisällä on sellaisiakin tulkintoja, joissa ajatellaan että kuoleman jälkeen Jumala jatkaa sielujen vetämistä pelastukseen ts.itseään kohti. Ja jos aikaa on loputtomasti, niin kuin iankaikkisuudessa kai on, kaikki sielut lopulta tajuavat kääntyä kohti Jumalaa. Ja sitten on tosiaan nämä ajatukset tyhjiinraukeamisesta, joka tulee niiden sielujen osaksi, jotka jostain syytä eivät halua kääntyä Jumalaa kohti.
VastaaPoistaTuo kuolemanjälkeisen pelastuksen mahdollisuus tulikin ajatuksena vastaan juuri vähän aikaa sitten kun luin C.S.Lewisin kirjan The Great Divorce, jossa siis helvetissä olevat sielut matkustavat turistibussilla taivaan esikartanoon...eri asia sitten huomaavatko missä ovat olleet tai missä ovat nyt kun kaikki ei aina ole sitä miltä ensivilkaisulla näyttää...
VastaaPoistaMerin pohdinnoissa kuuluu kyllä aika paljon tuttua...ja juu, tuolle on olemassa joukko hienoja teologisia termejä että esim. saman tekstin voi lukea monella eri tasolla, keittokirjassa on se kirjaimellinen taso että kun teet näin niin saat hyvää ruokaa mutta ehkä sitä voi lukea myös allegorisesti jos sen tason löytää. Samaan tapaan jotkut kristilliset piirit pitävät luonnontieteellistä tutkimusta hyvänä koska tutkimalla luomistyötä (siis ihan tieteiden keinoin, ei mitään "maailma luotiin 6000 vuotta sitten seitsemässä päivässä") kontemploidaan Jumalaa...