Porissa elettiin voimakkaiden aatteiden myrskynsilmässä. Poliittinen myllerryskin oli aikamoista. KOululaisten poliittinen herääminen oli ihan valtakunnallinen juttu.
Kiitos tervetulotoivotuksesta! Uskossa olemisen tunnustaminen kättä nostaen liittyy minulla melko epämiellyttävään lapsuusmuistoon. Olin Ruotsissa "maksettuna vieraana" ja osallistuin perheen tytön kanssa babtistien kesäleirille. Siellä iltanuotiolla nostettiin käsiä ja pidettiin kummallista älämölöä, joka hämmensi lounaissuomalaiseen, vähäeleiseen uskonnollisuuteen kasvatettua pikkuminua.
Olisi jännä kuulla, miten nykylapset ja nuoret suhtautuisivat näihin kuvatarinoihisi. Minulle ne kolahtavat, vaan minäpä olenkin saman ajan lapsi ja varsin saman sorttisen uskonnollisen taustan tuote.
Ehkä useampi uskoi silloin Jumalaan todella tosissaan kuin nyt, jos kerran niin moni niin kiihkeästi halusi pelastaa muita. Silti epäilen, että asiassa voi olla muutakin, kuten sisäinen pieni pisteenlaskija. Rippileirillä meitä lapsia valvotettiin yötä myöden ja uhattiin, että jos ei tule uskoon, Jumala tappaa isän ja äidin. Aika harva jäi tulematta uskoon. Ilma
Sun äitis, voin vain kuvitella, että kokemuksesi babtistien leirillä oli aikamoinen. Nykynuorille en ole edes ajatellut kuviani esitellä, koska olen olettanut ettei kosketuspintaa ole. Mutta aloin nyt miettiä tunnenko jonkun sopivan nuoren, jolle voisi näyttää.
Anonyymi, aikamoinen tulkinta kristinuskosta tuokin, että Jumala tappaa vanhemmat jos ei tule uskoon. Sisäinen pisteenlaskija on varmasti aina mukana, vaikka onneksi aina se ei ota yhtä äärimmäisiä muotoja kuin riparillasi. Sinänsä halu kertoa muille tästä ilosanomasta on kyllä sisäänkirjoitettu kristinuskoon ja sitä tapahtuu edelleen joka puolella. Joskus vaan ihmisten käsissä se ilosanoma menee vähän hukkaan. Mutta aina sen joku löytääkin.
Teillä on jännittävää kerrottavaa. Minä kävin ns koululaisten iltarippikoulun, jota pidettiin kylmässä kirkossa. Pojat istuivat toisella puolen, tytöt toisella puolen käytävää. Pappi oli kuiva kuin korppu, ja rippikoulu muistutti oikein tylsiä asiallisia koulutunteja.
Vaihto-oppilaana olin kesähelteellä perheen muiden tyttöjen kanssa vuoristossa kongrekationalistien kesäleirillä, jossa opetti AFS-perheeni äiti ja muut kotirouvat. Asuimme hirsimajoissa ja nukuimme kerrossängyissä. Tunnelma oli hauska ja välitön. Uskontoa pidettiin täysin normaalina ilmiönä, ei mitään pingottamista.
Elämän kummallisuuksia, että korppumaisen tylsä rippikoulu tuotti uskollisia kirkon jäseniä. Nyt rippileirit ovat huvipuistomaisia extreme-elämyksiä, vaan täysi ikäisyyden saavuttua jäsenet karkaavat.
Ei korppumainen rippikoulu ja siihen liittynyt ahdasmielinen entisajan körttiläinen ympäristö , vaan avoin ja luonteva amerikkalainen kristillisyys. Se vastasi opillisesti jotain samaa kuin anglikaanisuus, joka tuntuu myös läheiseltä. Kulttuuri, elämän kauneus ja elämänilo olivat sallittuja. Se merkitsi paljon kirjallisuudesta ja taiteesta pitävälle koulutytölle.
Nykyajan suomalaisella luterilaisella kirkolla on vaikea identiteettikriisi, mutta kannatan sitä kuitenkin. Maantieteellinen asemamme idän ja lännen puristuksessa on kierouttanut Suomessa miltei kaiken.
Kirkko tekee valtavan paljon hyvää niille, joista kukaan muu ei välitä, ei aineellisestii eikä henkisesti eikä hengellisesti. Kirkon paras työ on näkymätöntä, hiljaisten ahkerien työntekijöiden työtä. Julkisuudessa on esillä vain outoja ääri-ilmiöitä.
Mutta kaikki suomalaiset eivät lähteneet vaihto-oppilaiksi avarampiin maailmoihin, vaan ovat eläneet elämänsä täällä Suomessa, ja silti pysyneet kirkon jäseninä. Mutta se tietenkin johtuu lähinnä siitä, ettei ennen vanhaan ollut tapana erota. Ei kirkosta, ei avioliitosta.
Minä kasvoin ensin lapsuuden uskoon todennäköisesti äidin ansiosta. Minua ihmetyttää, Kirsti, sun hirmuisen selkeät muistikuvat tapahtuneista asioista. Itse muistan istuneeni äidin sylissä ompeluseuroissa, joissa kylän mammat keräsivät rahaa kehistysmaihin arpajaisten ja ompeluksiensa avulla. Isä edusti omintakeista uskonnollisuutta, jonka tiesin jo alle kouluikäisenä oudoksi. Rippikoulun pakollisissa kinkereissä puolestaan muistan silloisen kanttorin iskeneen minulle silmää sillä silmällä. Se tuntui erittäin hämmentävältä ja oli ensimmäisiä kokemuksiani siitä, miten kaikki ei ole sitä, miltä näyttää tai 'kuuluisi' olla. Tein lukuisia harharetkiä nuoruudessa ja aikuisuudessa, mutta sisimmässäni lapsen usko on säilynyt ja säilyy. Minun kompastuskiveni oli jossain vaiheessa Jumalan nimittäminen Isäksi- entä jos oma isä ei aina ollut turvallinen? Minulle Jumala on se kaikkivaltias, jonka kämmenellä voin levätä. Ja Jeesus puolestaan elämällään osoitti olevansa täydellinen esikuva meille kaikille. Hyvä tyyppi:)
Olen erittäin vaikuttunut sinun sarjakuvistasi ja uskon, että ne koskettavat jollain tavalla kaikkia, jotka uskaltavat ajatella näitä hengellisiä asioita saamattaa näppylöitä.
Hei Eija, kiitos kommentistasi. Luulen, että ihmisten touhut ovat muutenkin uskon suuri kompastuskivi. Niin helposti jää niitä tuijottamaan, eikä sitten enää näekään metsää puilta. Noista lapsuuden muistikuvista, että mulla tosiaan on joitakin hetkiä jotka ovat painuneet erittäin yksityiskohtaisesti mieleen ja monet niistä hetkistä liittyvät uskonnollisiin ja eettisiin kysymyksiin. Olen varmaan jonkinlainen homo religiosus ihan syntymästäni, mutta jukuripäinen luonne ja tietty epäsosiaalisuus on vaikeuttanut uskonnonharjoittamistani;-)
Hmm, aika erilainen nuoruus sinulle kuin minulla! Minä tuossa iässä mietin, että kuka hakisi minulle pimeän pullon.
VastaaPoistaPorissa elettiin voimakkaiden aatteiden myrskynsilmässä. Poliittinen myllerryskin oli aikamoista. KOululaisten poliittinen herääminen oli ihan valtakunnallinen juttu.
VastaaPoistaKiitos tervetulotoivotuksesta!
VastaaPoistaUskossa olemisen tunnustaminen kättä nostaen liittyy minulla melko epämiellyttävään lapsuusmuistoon. Olin Ruotsissa "maksettuna vieraana" ja osallistuin perheen tytön kanssa babtistien kesäleirille. Siellä iltanuotiolla nostettiin käsiä ja pidettiin kummallista älämölöä, joka hämmensi lounaissuomalaiseen, vähäeleiseen uskonnollisuuteen kasvatettua pikkuminua.
Olisi jännä kuulla, miten nykylapset ja nuoret suhtautuisivat näihin kuvatarinoihisi. Minulle ne kolahtavat, vaan minäpä olenkin saman ajan lapsi ja varsin saman sorttisen uskonnollisen taustan tuote.
Ehkä useampi uskoi silloin Jumalaan todella tosissaan kuin nyt, jos kerran niin moni niin kiihkeästi halusi pelastaa muita. Silti epäilen, että asiassa voi olla muutakin, kuten sisäinen pieni pisteenlaskija. Rippileirillä meitä lapsia valvotettiin yötä myöden ja uhattiin, että jos ei tule uskoon, Jumala tappaa isän ja äidin. Aika harva jäi tulematta uskoon. Ilma
VastaaPoistaSun äitis, voin vain kuvitella, että kokemuksesi babtistien leirillä oli aikamoinen. Nykynuorille en ole edes ajatellut kuviani esitellä, koska olen olettanut ettei kosketuspintaa ole. Mutta aloin nyt miettiä tunnenko jonkun sopivan nuoren, jolle voisi näyttää.
VastaaPoistaAnonyymi, aikamoinen tulkinta kristinuskosta tuokin, että Jumala tappaa vanhemmat jos ei tule uskoon. Sisäinen pisteenlaskija on varmasti aina mukana, vaikka onneksi aina se ei ota yhtä äärimmäisiä muotoja kuin riparillasi. Sinänsä halu kertoa muille tästä ilosanomasta on kyllä sisäänkirjoitettu kristinuskoon ja sitä tapahtuu edelleen joka puolella. Joskus vaan ihmisten käsissä se ilosanoma menee vähän hukkaan. Mutta aina sen joku löytääkin.
Teillä on jännittävää kerrottavaa. Minä kävin ns koululaisten iltarippikoulun, jota pidettiin kylmässä kirkossa. Pojat istuivat toisella puolen, tytöt toisella puolen käytävää. Pappi oli kuiva kuin korppu, ja rippikoulu muistutti oikein tylsiä asiallisia koulutunteja.
VastaaPoistaVaihto-oppilaana olin kesähelteellä perheen muiden tyttöjen kanssa vuoristossa kongrekationalistien kesäleirillä, jossa opetti AFS-perheeni äiti ja muut kotirouvat. Asuimme hirsimajoissa ja nukuimme kerrossängyissä. Tunnelma oli hauska ja välitön. Uskontoa pidettiin täysin normaalina ilmiönä, ei mitään pingottamista.
Elämän kummallisuuksia, että korppumaisen tylsä rippikoulu tuotti uskollisia kirkon jäseniä. Nyt rippileirit ovat huvipuistomaisia extreme-elämyksiä, vaan täysi ikäisyyden saavuttua jäsenet karkaavat.
VastaaPoistaEi korppumainen rippikoulu ja siihen liittynyt ahdasmielinen entisajan körttiläinen ympäristö , vaan avoin ja luonteva amerikkalainen kristillisyys. Se vastasi opillisesti jotain samaa kuin anglikaanisuus, joka tuntuu myös läheiseltä. Kulttuuri, elämän kauneus ja elämänilo olivat sallittuja. Se merkitsi paljon kirjallisuudesta ja taiteesta pitävälle koulutytölle.
VastaaPoistaNykyajan suomalaisella luterilaisella kirkolla on vaikea identiteettikriisi, mutta kannatan sitä kuitenkin. Maantieteellinen asemamme idän ja lännen puristuksessa on kierouttanut Suomessa miltei kaiken.
Kirkko tekee valtavan paljon hyvää niille, joista kukaan muu ei välitä, ei aineellisestii eikä henkisesti eikä hengellisesti. Kirkon paras työ on näkymätöntä, hiljaisten ahkerien työntekijöiden työtä. Julkisuudessa on esillä vain outoja ääri-ilmiöitä.
Mutta kaikki suomalaiset eivät lähteneet vaihto-oppilaiksi avarampiin maailmoihin, vaan ovat eläneet elämänsä täällä Suomessa, ja silti pysyneet kirkon jäseninä. Mutta se tietenkin johtuu lähinnä siitä, ettei ennen vanhaan ollut tapana erota. Ei kirkosta, ei avioliitosta.
VastaaPoistaMinä kasvoin ensin lapsuuden uskoon todennäköisesti äidin ansiosta. Minua ihmetyttää, Kirsti, sun hirmuisen selkeät muistikuvat tapahtuneista asioista. Itse muistan istuneeni äidin sylissä ompeluseuroissa, joissa kylän mammat keräsivät rahaa kehistysmaihin arpajaisten ja ompeluksiensa avulla. Isä edusti omintakeista uskonnollisuutta, jonka tiesin jo alle kouluikäisenä oudoksi. Rippikoulun pakollisissa kinkereissä puolestaan muistan silloisen kanttorin iskeneen minulle silmää sillä silmällä. Se tuntui erittäin hämmentävältä ja oli ensimmäisiä kokemuksiani siitä, miten kaikki ei ole sitä, miltä näyttää tai 'kuuluisi' olla. Tein lukuisia harharetkiä nuoruudessa ja aikuisuudessa, mutta sisimmässäni lapsen usko on säilynyt ja säilyy. Minun kompastuskiveni oli jossain vaiheessa Jumalan nimittäminen Isäksi- entä jos oma isä ei aina ollut turvallinen? Minulle Jumala on se kaikkivaltias, jonka kämmenellä voin levätä. Ja Jeesus puolestaan elämällään osoitti olevansa täydellinen esikuva meille kaikille. Hyvä tyyppi:)
VastaaPoistaOlen erittäin vaikuttunut sinun sarjakuvistasi ja uskon, että ne koskettavat jollain tavalla kaikkia, jotka uskaltavat ajatella näitä hengellisiä asioita saamattaa näppylöitä.
Hei Eija, kiitos kommentistasi. Luulen, että ihmisten touhut ovat muutenkin uskon suuri kompastuskivi. Niin helposti jää niitä tuijottamaan, eikä sitten enää näekään metsää puilta. Noista lapsuuden muistikuvista, että mulla tosiaan on joitakin hetkiä jotka ovat painuneet erittäin yksityiskohtaisesti mieleen ja monet niistä hetkistä liittyvät uskonnollisiin ja eettisiin kysymyksiin. Olen varmaan jonkinlainen homo religiosus ihan syntymästäni, mutta jukuripäinen luonne ja tietty epäsosiaalisuus on vaikeuttanut uskonnonharjoittamistani;-)
VastaaPoista