Ollaan muuten samoilla linjoilla, mä olen aina ajatellut että jos on olemassa joku jumala, ja elämä on hänen antamansa lahja, niin eikös se ole aika epäkiitollista ja suorastaan LOUKKAUS lahjan antajaa kohtaan, jos ei nauti lahjastaan. Eli hienoin tapa kiittää on iloita, riemuita ja nautiskella, ei piiskata itseään ja nököttää nurkassa ripottelemassa tuhkaa päähänsä :)
Eivät Pelastusarmeijan tädit varmaan ajatelleet, että elämän pitäisi olla tuhkan ripottelua pään päälle, mutta aikakauden henki oli se, että kiltteyttä pidettiin arvossa ja uskontokasvatus monesti yhdistyi kiltteyskasvatukseen. Näin jälkiviisaasta vinkkelistä voisi sanoa, että se oli hiukan laiskaa teologiaa. Onneksi aina on ollut myös sellaisia sanansaattajia, jotka ovat ymmärtäneet elämän pienten ilojen merkityksen. Jeesuskin aikoinaan ymmärsi niiden päälle.
Olen miettinyt monesti, että johtuikohan tuo lasten pelottelu Jumalalla ja myöhemmin varsinkin joulupukilla siitä, että perheissä oli hyvin paljon lapsia ja heidän pelättiin joutuvan vaaroihin, vahingoittavan toisiaan tai rikkovan oman perheen tai vieraiden omaisuutta. Toisaalta iso lapsilauma pienessä asunnossa saattoi käydä yksinkertaisesti hermoille.
Mahtavaa logiikkaa! Kiteytit jälleen suorastaan nerokkaasti vaikeita asioita. Oma lapseni joutui koulussa kuuntelemaan laulua "onpa taivaassa tarjolla lapsillekin", jossa heille luvattiin "kultakruunut ja valkeat vaattehetkin", sekä tietysti "harput joilla he soittelevat." Tyttäreni ihmetteli, mitä hän tekisi kultakruunulla. Sellainenhan painaa. Ja valkeita vaatteita saisi aina varoa. Harppu olisi yhtä pakollinen kuin nokkahuilu - ällöä! Hän siis hahmotteli oman taivaansa paikaksi, jossa saisi aina jätskiä ja limsaa ja siellä saisi pitää omia resuvaatteita eikä kukaan toruisi. Edelleen iltaisin saisi valvoa niin myöhään kuin haluaa, eikä tarvis koskaan siivota. Iltapesukin olisi vapaaehtoinen. Joskus mietin, ovatko vakaasti taivastietä astelevat ihmiset koskaan miettineet, millaiseen pakkotyölaitokseen he ovat menossa?
Anna, lastenkasvatus tosiaan varmaankin oli ennen muinoin aika paljon krouvimpaa touhua kuin nykyään.
Heh Erkki. "Nerokkaasti", sinä se osaat kiskoa oikeista naruista. Kyllä taivastiellä astelevat miettivät paljonkin. Enkä itse usko, että mainitsemasi virren runoilijat olisivat ajatelleet, että taivaassa oikeasti kuljetaan kultakruunuissa. Uskonnon kieli on lähellä runoutta, joskaan ei aivan sama asia kuitenkaan. Mutta kun halutaan sanottaa asioita joiden sanottaminen on mahdotonta, niin sitten pitää ottaa metaforat käyttöön. Ja aina on tietenkin niitä, jotka ottavat myös kirjaimellisesti, vaikka se ei olisi kirjoittajien alkuperäinen intentio ollutkaan. Lapset ovat tietenkin oma lukunsa, koska heidän ajattelunsa on aina konkreettista. Siksi lasten kanssa oikeastaan kannattaisi uskontokasvattajien olla ekstratarkkana.
sinulla on näissä ruututarinoissa ihana taito olla turvautumatta huumoriin vastakantaa mitätöivänä ivallisuutena. se on harvinainen taito.
hyvässä teologisessa strippisarjassa voi puhua aiheista joita sanomalehtisarjakuvan tekijöitä aina ennen kehotettiin välttämään. ei tästä nimittäin niin kovin kauan ole kun jumalista puhuminen vaati erityistä lisärohkeutta. esimerkiksi silloin, kun eduskunta päätti äänestämällä suojella luterilaisten jumalaa pilkalta.
yksi mieliksarjiksiani on jope pitkäsen lempi. lempihän on siirtokarjalainen, olutta kittaava hävytön mummo, joka tuo taivaan iloihin virkistävän näkökulman. hänen vastapoolinaan on porttivahti pietari, jonka kanssa lempi kommentoi niin taivaallisia kuin maallisiakin tapahtumia.
pitkänen poimii siihen kaikkea mahdollista: ajankohtaisten asioiden kommentointia, päivän lööppejä, politiikkaa ja omintakeisia eksegetiikkaa läheneviä teologisia pohdintoja. paketti on niin erikoinen, että moni lukija ei huomaakaan sarjan raamatullista viittausaparaattia. pääasia lempissä on päivänkohtaisuus ja huumori, ikuisuuskysymyksetkin suodattuvat niiden läpi.
uskonasiat ovat kinkkisiä. jos ihmisten pitäisi luterilaiseen kirkkoon kuuluakseen allekirjoittaa kirkon oppi kokonaisuudessaan, suuri osa niin maallikoista kuin papeistakin joutuisi eroamaan joukosta. tai sitten oppeja pitäisi muuttaa. maallikoille tärkeitä ovat jeesus ja kymmenen käskyä sekä se yleinen meininki, joka kirkossa on. harva edes tietää, mitä kaikkea raamattu ja tunnustuskirjat pitävät sisällään.
papitkin opettelevat perusmeiningin. serkkuni on ottanut vastaan tenttejä ja tietää, että osaaminen on aika alhaisella tasolla.
kirkkoon kuuluvien enemmistölle opilliset kysymykset eivät ole tärkeitä. useimmiten ihmisillä on raamatussa yksi kohta, joka on tärkeä ja muun voi heidän puolestaan unohtaa. tavallaan ei siis ole ihme, jos ihmiset ovat vieraantuneet opeista. eihän niitä kansalle ole tehtykään, vaan kirkonmiehille, jotka ovat halunneet erottautua toinen toisistaan. esimerkiksi kolminaisuusoppi on useimmille ihmisille aivan liian monimutkainen asia, vaikka koko teologia lähteekin siitä.
en tiedä uskooko tavallinen kansa perisyntiin. arkipäivän lähtökohtana ei ehkä sen mielestä ole se, että kaikki olisivat perin juurin pahoja. päinvastoin uskotaan, että on hyvää rinnassa jokaisen. kirkko ei kuitenkaan opillisista syistä voi ottaa ihmisen hyvyyttä lähtökohdakseen, vaan tarvitsee monimutkaisia teorioita ihmisen armahtamisen hyväksi.
Uskontomme ilmoitus kuoleman jälkeisestä ajasta on kohtuuton ja hirvittävä: ikuinen elämä. Kun pienen poloisen sitten täytyy valita, viettääkö ikuisuuden harppua soittamalla vai halstarilla kärventymässä on valinta toki helppo. Mark Twain kiinnitti eräässä kirjoituksessaan huomiota merkilliseen seikkaan: taivaassa ei kukaan nussi. Täällä maan päällä em. toimintaa pidetään tavoittelemisen arvoisena, siitä jopa maksetaan huimia summia. Mutta taivaaseen menijät(miehet) kai kuohitaan P.Pietarin verstaassa? Naisille ei tarvitse tehdä mitään, heillehän seksitön olotila on jo sinänsä taivas, mutta papan perkeleet tahtovat vielä vanhoilla päivilläänkin. Kirsti, olen kanssasi samaa mieltä uskonnollisen kielen luonteesta. Kultakruunut ovat runollista hersyttelyä, jolla soitellaan inhimillisen ahneuden ja hienostelun kieliä. "Ajatella, MINULLAKIN on kultakruunu kuin kuninkailla..." Mutta lapset, lapset! He tosiaan ottavat kaiken todesta, varsinkin kun äiti on kotona sanonut, että kun pappi puhuu pitää olla hiljaa ja uskoa kaikki. Meri, Lempi kuuluu minunkin sarjis-suosikkeihini. Mieleeni on jäänyt hänen ilmoituksensa, kun häntä varoitettiin rosvoista: "Herra on minun paimeneni, ei minulta vihtavuorelaisiakaan puutu." Samalla hän heilutteli haulikkoaan.
Taivaan kuvauksien kristallivirrat ja kultakruunut voivat vaikuttaa nykyaikaisesta lukijasta vulgääreiltä, jopa naurettavilta. Mutta uskonnollisten laulujen loisto on sukua keskiajan ajattelulle. Noille entisaikojen ihmisille kulta, jalokivet, loisto olivat symboleja hyvyydestä, jaloudesta. Keskiajan- ja renessanssin kirjallisuuden professori C.S. Lewis on käyttänyt tätä symboliikkaa Narnia-kirjoissaan. Niissä lapsista tulee kuninkaita ja kuningattaria, joilla on kultaa ja jalokiviä ja hienot vaatteet. http://narniassa.vuodatus.net/blog/40337/narnia-kirjojen-teemat-2-7/
Hei Meri! Minusta perisyntiin ei tarvitse uskoa, senhän näkee otsaluullaankin, että ihmisessä on jokin tekovika. "Perisynti" on vain uskonnollinen termi, jolla asiaa on yritetty kuvata. Evoluutiobiologit puhuvat jostain yksilön säilymisen kannalta tarkoituksenmukaisesta itsekkyydestä tms. Mutta sama ilmiö lienee kysymyksessä. Pelastusarmeijaa en tietenkään voisi koskaan kuvata ivallisesti, koska rakastan sitä, joskin mielellään matkan päästä. Ja mitä oppiin tulee, niin eihän sitä tarvita mihinkään, mutta kun jotkut ihmiset ovat sellaisia, että on pakko pähkäillä ja kehitellä systeemejä, niin niitä sitten kehitellään.
Erkki, mitähän sillä ikuisella elämällä mahdetaan tarkoittaa kristinuskossa? Mystikot näkevät asian aika eri tavalla kuin jokin amerikkalaistyyppinen televisioevankelista.
Jeesus tosiaan sanoi, ettei taivaassa harrasteta seksiä, kristinuskossa uskotaan ruumiin ylösnousemukseen, mutta tiedetään myös, että ylösnousemusruumis on jotain muuta kuin se mikä meillä nyt on. Muuan kirkkoisä arveli, että menemme aikanaan taivaaseen pallonmuotoisina, koska pallo on täydellisin muoto. Anna tuossa kuvaa uskonnollisen kielen lainalaisuuksia hyvin. Runoilijat ovat miettineet mikä heidän elämässään olisi ihaninta ja siirtäneet sen taivasnäkyihinsä. Ei niitä ole välttämättä ajateltu kirjaimellisesti otettaviksi.
Kyllä siihen perisyntiin moni tuntuu uskovan. Kun lapsenlastani eivät vanhemmat halunneet viedä kirkolliselle kasteelle muuan sukulaistäti voivotteli, että "nyt se pienokainen joutuu helvettiin" ja katkaisi välinsä tyttäreni perheeseen. Kirsti, kun katson peiliin uskon huokeasti, että ihmisessä on tekovika, useitakin. Ne kuitenkin mielestäni ilmenevät vasta siinä vaiheessa, kun on kykenevä tekemään syntiä. Mutta jos pikkuvauvaa syytetään perisynnistä ihmettelen kyllä syvästi. Minäkin rakastan pelastusarmeijaa! Laitan aina setelin keräyspataan, kun sellainen tulee vastaan. Frelssis on kerran pelastanut henkeni ja sen kyllä muistan. Anna, ymmärrän toki uskonnollisten laulujen symboliikan, olen alaa hiukan opiskellutkin. Olisiko jo aika muuntaa systeemit nykyaikaan sopiviksi. "Kultakruunut" jne sijaan voisimme laulaa vaikka että "nettiyhteys ja mainiot pleikkaritkin, ilmaisdrinkit ja pizza-taksitkin." Saattaisi kiinnostaa nykynuoria.
Kirsti, kysyit, mitä luulen ikuisen elämän tarkoittavan kristinuskossa. No ikuista elämää! Eikös se sanota kyllin selvästi? Pappien puheista olen ymmärtänyt, että tämä maallinen elomme on eräänlaista varjo-olemista, jonka tarkoitus on päästä ikuiseen elämään joko ylä- tai alakerrassa. En ole nähnyt missään kirjoitetun, että ikuinen elämäkin joskus loppuisi.
Ylipäätään ollaan minun ymmärrykseni mukaan hakoteillä jos _syytetään_ perisynnistä yhtään ketään, koska eihän se tavallaan ole silloin ihmisen oma vika, ei aikuisenkaan. Tätä "syntistä" maailmaa pitäisi aina tarkastella myötätunnosta käsin, mikä ajatus minun nähdäkseni on sisäänkirjoitettu kristinuskon suureen kertomukseen, joka on luettavissa esim. evankeliumeista.
Ikuisesta elämästä: Jotkut vain tuntuvat ajattelevan, että kristinuskossa siirrymme ajasta ikuisuuteen näissä nykyisissä vermeissämme ja viemme sinne mukana myös kaikki luonnehäiriömme ja vaivamme ja jatkamme loputtomasti saman paskan jauhamista johon olemme sotkeutuneet elämässämmekin. Mutta siis tämmöisethän ajatukset eivät varsinaisesti perustu mihinkään, eivät varsinkaan Raamattuun. Kristityille mystikoille ikuinen elämä on merkinnyt sielun sulautumista jumaluuteen ja egosta vapautumista.
myötätunto on hyvä sana. siinä on samaa kauneutta kuin ystävyydessä.
ystävyydessä minua taas mietityttää, että sulkeeko se jo käsitteellisesti muut lämpönsä ulkopuolelle: ei-ystäviksi, kilpailijoiksi, jopa vihollisiksi.
kansakunnat, heimot ja muut ryhmät ovat aina saaneet identiteettinsä sillä, että joku suljetaan ulkopuolelle. jos tämä ei voi olla toisin, niin mielestäni ihmisen identiteetin muodostamisessa on jotain vikaa.
minua kiehtoo paavalin opetus 'keneksi tahansa tulemisesta'. siinä apostoli ohjeistaa hellittämään omaan identiteettiin kiinnittymistä, jotta erillisyyden kynnys muiden kohtaamisen tieltä madaltuisi.
ei-ulossulkeva ystävyyshän on järjettömän vaikeaa, loogisesti jopa järjetöntä, mutta kristinuskossa minua ovat ruvenneet haastamaan juuri epäloogisuudet, paradoksit.
ja sitten se huonommuuden tunne, joka ainakin minulla on aina päällä. syytän siitä kyllä hiukan lutheria, joka viritti kristillisen syyllisyyskäsitteen huippuunsa: krooniseen huonoon omantuntoon. tästä kumpuava riittämättömyys leimaa minua varmasti hautaan saakka.
enkä luullakseni ole ainoa; me olemme kaikki tehokkuusvaatimuksien ahdistavassa pannassa, eikä taloudellisessa ideologiassamme ole edes pelastushorisonttia. paitsi yltäkylläinen materia, mukamas.
luterilaisittain kalvavan omantunnon etu on tietysti liberaalis-humanistinen politiikka, joka huomioi vähempiosaisiakin. erityisesti minua kiinnostaa niiden asema, jotka eivät ole ansainneet mitään, jotka ovat epäonnistuneet tai tehneet pahaa. pitäisikö heidän suhteensa antaa armon käydä oikeudesta? ja eikö pohjoismainen hyvinvointivaltio ainakin periaatteessa anna? se minua vain lievästi pelottaa, että olemme menossa koko ajan fundamentimpaan suuntaan, jossa puhuu vanhatestamentillinen silmä silmästä -jumala.
Niin, onhan se ei-ulossulkeva ystävyys, samoin kuin vihollisten rakastaminenkin ihan mahdotonta ihmisluonnolle, mutta ehkä kuitenkin hyvä pitää sitä jonkinlaisena päämääränä?
Mutta ei kai luterilaisen kuulu potea kroonisia tunnonvaivoja, hänhän on surkeana syntisäkkinä kuitenkin rakastettu ja armahdettu? Riittämättömyydestäkään ei pitäisi olla haittaa koska "Herra on heikoissa väkevä". Kyllä minäkin olen kiinnostuneena huomannut, että pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden alue myötäilee yllättävän uskollisesti kristinuskon luterilaisen uskontulkinnan valloittamia alueita, eikä se taida olla ihan sattumaa, vaan juontaa juuriaan Lutherin ajatusmaailmasta jossa nähtiin hyvän kaitselmuksen toimivan myös maallisten instituutioiden kautta.
*reps* Ihan huippu! :D
VastaaPoistaOllaan muuten samoilla linjoilla, mä olen aina ajatellut että jos on olemassa joku jumala, ja elämä on hänen antamansa lahja, niin eikös se ole aika epäkiitollista ja suorastaan LOUKKAUS lahjan antajaa kohtaan, jos ei nauti lahjastaan. Eli hienoin tapa kiittää on iloita, riemuita ja nautiskella, ei piiskata itseään ja nököttää nurkassa ripottelemassa tuhkaa päähänsä :)
Anu, sinähän kirjoitat kuin matkasaarnaaja: Iloitkaa iloitsevien kanssa, olkaa huolettomia kuin taivaan lintuset.
VastaaPoistaSiinähän on uskontokolikon toinen puoli.:)
Juuri näin, palvelkaamme Jumalaa tänä kesänä(kin) jäätelöä syömällä! :-D
VastaaPoistaEivät Pelastusarmeijan tädit varmaan ajatelleet, että elämän pitäisi olla tuhkan ripottelua pään päälle, mutta aikakauden henki oli se, että kiltteyttä pidettiin arvossa ja uskontokasvatus monesti yhdistyi kiltteyskasvatukseen. Näin jälkiviisaasta vinkkelistä voisi sanoa, että se oli hiukan laiskaa teologiaa. Onneksi aina on ollut myös sellaisia sanansaattajia, jotka ovat ymmärtäneet elämän pienten ilojen merkityksen. Jeesuskin aikoinaan ymmärsi niiden päälle.
VastaaPoistaNuori kapinallinen!
VastaaPoistaPyhäkuolussa, jossa minä kävin, ei olisi saanut tällaisesta raamattukuvaa vihkoon ;)
Olen miettinyt monesti, että johtuikohan tuo lasten pelottelu Jumalalla ja myöhemmin varsinkin joulupukilla siitä, että perheissä oli hyvin paljon lapsia ja heidän pelättiin joutuvan vaaroihin, vahingoittavan toisiaan tai rikkovan oman perheen tai vieraiden omaisuutta. Toisaalta iso lapsilauma pienessä asunnossa saattoi käydä yksinkertaisesti hermoille.
VastaaPoistaMahtavaa logiikkaa! Kiteytit jälleen suorastaan nerokkaasti vaikeita asioita.
VastaaPoistaOma lapseni joutui koulussa kuuntelemaan laulua "onpa taivaassa tarjolla lapsillekin", jossa heille luvattiin "kultakruunut ja valkeat vaattehetkin", sekä tietysti "harput joilla he soittelevat."
Tyttäreni ihmetteli, mitä hän tekisi kultakruunulla. Sellainenhan painaa. Ja valkeita vaatteita saisi aina varoa. Harppu olisi yhtä pakollinen kuin nokkahuilu - ällöä!
Hän siis hahmotteli oman taivaansa paikaksi, jossa saisi aina jätskiä ja limsaa ja siellä saisi pitää omia resuvaatteita eikä kukaan toruisi. Edelleen iltaisin saisi valvoa niin myöhään kuin haluaa, eikä tarvis koskaan siivota. Iltapesukin olisi vapaaehtoinen.
Joskus mietin, ovatko vakaasti taivastietä astelevat ihmiset koskaan miettineet, millaiseen pakkotyölaitokseen he ovat menossa?
Vanha Erkki
Anna, lastenkasvatus tosiaan varmaankin oli ennen muinoin aika paljon krouvimpaa touhua kuin nykyään.
VastaaPoistaHeh Erkki. "Nerokkaasti", sinä se osaat kiskoa oikeista naruista. Kyllä taivastiellä astelevat miettivät paljonkin. Enkä itse usko, että mainitsemasi virren runoilijat olisivat ajatelleet, että taivaassa oikeasti kuljetaan kultakruunuissa. Uskonnon kieli on lähellä runoutta, joskaan ei aivan sama asia kuitenkaan. Mutta kun halutaan sanottaa asioita joiden sanottaminen on mahdotonta, niin sitten pitää ottaa metaforat käyttöön. Ja aina on tietenkin niitä, jotka ottavat myös kirjaimellisesti, vaikka se ei olisi kirjoittajien alkuperäinen intentio ollutkaan. Lapset ovat tietenkin oma lukunsa, koska heidän ajattelunsa on aina konkreettista. Siksi lasten kanssa oikeastaan kannattaisi uskontokasvattajien olla ekstratarkkana.
Jee ! Tällä tarinalla saadaan taas eroa kirkosta -buumi hyvin liikkeelle. Taputetaan tälle kovasti.
VastaaPoistaAi?
VastaaPoistakirsti,
VastaaPoistasinulla on näissä ruututarinoissa ihana taito olla turvautumatta huumoriin vastakantaa mitätöivänä ivallisuutena. se on harvinainen taito.
hyvässä teologisessa strippisarjassa voi puhua aiheista joita sanomalehtisarjakuvan tekijöitä aina ennen kehotettiin välttämään. ei tästä nimittäin niin kovin kauan ole kun jumalista puhuminen vaati erityistä lisärohkeutta. esimerkiksi silloin, kun eduskunta päätti äänestämällä suojella luterilaisten jumalaa pilkalta.
yksi mieliksarjiksiani on jope pitkäsen lempi. lempihän on siirtokarjalainen, olutta kittaava hävytön mummo, joka tuo taivaan iloihin virkistävän näkökulman. hänen vastapoolinaan on porttivahti pietari, jonka kanssa lempi kommentoi niin taivaallisia kuin maallisiakin tapahtumia.
pitkänen poimii siihen kaikkea mahdollista: ajankohtaisten asioiden kommentointia, päivän lööppejä, politiikkaa ja omintakeisia eksegetiikkaa läheneviä teologisia pohdintoja. paketti on niin erikoinen, että moni lukija ei huomaakaan sarjan raamatullista viittausaparaattia. pääasia lempissä on päivänkohtaisuus ja huumori, ikuisuuskysymyksetkin suodattuvat niiden läpi.
uskonasiat ovat kinkkisiä. jos ihmisten pitäisi luterilaiseen kirkkoon kuuluakseen allekirjoittaa kirkon oppi kokonaisuudessaan, suuri osa niin maallikoista kuin papeistakin joutuisi eroamaan joukosta. tai sitten oppeja pitäisi muuttaa. maallikoille tärkeitä ovat jeesus ja kymmenen käskyä sekä se yleinen meininki, joka kirkossa on. harva edes tietää, mitä kaikkea raamattu ja tunnustuskirjat pitävät sisällään.
papitkin opettelevat perusmeiningin. serkkuni on ottanut vastaan tenttejä ja tietää, että osaaminen on aika alhaisella tasolla.
kirkkoon kuuluvien enemmistölle opilliset kysymykset eivät ole tärkeitä. useimmiten ihmisillä on raamatussa yksi kohta, joka on tärkeä ja muun voi heidän puolestaan unohtaa. tavallaan ei siis ole ihme, jos ihmiset ovat vieraantuneet opeista. eihän niitä kansalle ole tehtykään, vaan kirkonmiehille, jotka ovat halunneet erottautua toinen toisistaan. esimerkiksi kolminaisuusoppi on useimmille ihmisille aivan liian monimutkainen asia, vaikka koko teologia lähteekin siitä.
en tiedä uskooko tavallinen kansa perisyntiin. arkipäivän lähtökohtana ei ehkä sen mielestä ole se, että kaikki olisivat perin juurin pahoja. päinvastoin uskotaan, että on hyvää rinnassa jokaisen. kirkko ei kuitenkaan opillisista syistä voi ottaa ihmisen hyvyyttä lähtökohdakseen, vaan tarvitsee monimutkaisia teorioita ihmisen armahtamisen hyväksi.
Uskontomme ilmoitus kuoleman jälkeisestä ajasta on kohtuuton ja hirvittävä: ikuinen elämä. Kun pienen poloisen sitten täytyy valita, viettääkö ikuisuuden harppua soittamalla vai halstarilla kärventymässä on valinta toki helppo.
VastaaPoistaMark Twain kiinnitti eräässä kirjoituksessaan huomiota merkilliseen seikkaan: taivaassa ei kukaan nussi. Täällä maan päällä em. toimintaa pidetään tavoittelemisen arvoisena, siitä jopa maksetaan huimia summia. Mutta taivaaseen menijät(miehet) kai kuohitaan P.Pietarin verstaassa? Naisille ei tarvitse tehdä mitään, heillehän seksitön olotila on jo sinänsä taivas, mutta papan perkeleet tahtovat vielä vanhoilla päivilläänkin.
Kirsti, olen kanssasi samaa mieltä uskonnollisen kielen luonteesta. Kultakruunut ovat runollista hersyttelyä, jolla soitellaan inhimillisen ahneuden ja hienostelun kieliä. "Ajatella, MINULLAKIN on kultakruunu kuin kuninkailla..."
Mutta lapset, lapset! He tosiaan ottavat kaiken todesta, varsinkin kun äiti on kotona sanonut, että kun pappi puhuu pitää olla hiljaa ja uskoa kaikki.
Meri, Lempi kuuluu minunkin sarjis-suosikkeihini. Mieleeni on jäänyt hänen ilmoituksensa, kun häntä varoitettiin rosvoista: "Herra on minun paimeneni, ei minulta vihtavuorelaisiakaan puutu."
Samalla hän heilutteli haulikkoaan.
Vanha Erkki
Taivaan kuvauksien kristallivirrat ja kultakruunut voivat vaikuttaa nykyaikaisesta lukijasta vulgääreiltä, jopa naurettavilta. Mutta uskonnollisten laulujen loisto on sukua keskiajan ajattelulle. Noille entisaikojen ihmisille kulta, jalokivet, loisto olivat symboleja hyvyydestä, jaloudesta. Keskiajan- ja renessanssin kirjallisuuden professori C.S. Lewis on käyttänyt tätä symboliikkaa Narnia-kirjoissaan. Niissä lapsista tulee kuninkaita ja kuningattaria, joilla on kultaa ja jalokiviä ja hienot vaatteet.
VastaaPoistahttp://narniassa.vuodatus.net/blog/40337/narnia-kirjojen-teemat-2-7/
Hei Meri! Minusta perisyntiin ei tarvitse uskoa, senhän näkee otsaluullaankin, että ihmisessä on jokin tekovika. "Perisynti" on vain uskonnollinen termi, jolla asiaa on yritetty kuvata. Evoluutiobiologit puhuvat jostain yksilön säilymisen kannalta tarkoituksenmukaisesta itsekkyydestä tms. Mutta sama ilmiö lienee kysymyksessä. Pelastusarmeijaa en tietenkään voisi koskaan kuvata ivallisesti, koska rakastan sitä, joskin mielellään matkan päästä. Ja mitä oppiin tulee, niin eihän sitä tarvita mihinkään, mutta kun jotkut ihmiset ovat sellaisia, että on pakko pähkäillä ja kehitellä systeemejä, niin niitä sitten kehitellään.
VastaaPoistaErkki, mitähän sillä ikuisella elämällä mahdetaan tarkoittaa kristinuskossa? Mystikot näkevät asian aika eri tavalla kuin jokin amerikkalaistyyppinen televisioevankelista.
Jeesus tosiaan sanoi, ettei taivaassa harrasteta seksiä, kristinuskossa uskotaan ruumiin ylösnousemukseen, mutta tiedetään myös, että ylösnousemusruumis on jotain muuta kuin se mikä meillä nyt on. Muuan kirkkoisä arveli, että menemme aikanaan taivaaseen pallonmuotoisina, koska pallo on täydellisin muoto. Anna tuossa kuvaa uskonnollisen kielen lainalaisuuksia hyvin. Runoilijat ovat miettineet mikä heidän elämässään olisi ihaninta ja siirtäneet sen taivasnäkyihinsä. Ei niitä ole välttämättä ajateltu kirjaimellisesti otettaviksi.
Kyllä siihen perisyntiin moni tuntuu uskovan. Kun lapsenlastani eivät vanhemmat halunneet viedä kirkolliselle kasteelle muuan sukulaistäti voivotteli, että "nyt se pienokainen joutuu helvettiin" ja katkaisi välinsä tyttäreni perheeseen.
VastaaPoistaKirsti, kun katson peiliin uskon huokeasti, että ihmisessä on tekovika, useitakin. Ne kuitenkin mielestäni ilmenevät vasta siinä vaiheessa, kun on kykenevä tekemään syntiä. Mutta jos pikkuvauvaa syytetään perisynnistä ihmettelen kyllä syvästi.
Minäkin rakastan pelastusarmeijaa! Laitan aina setelin keräyspataan, kun sellainen tulee vastaan. Frelssis on kerran pelastanut henkeni ja sen kyllä muistan.
Anna, ymmärrän toki uskonnollisten laulujen symboliikan, olen alaa hiukan opiskellutkin. Olisiko jo aika muuntaa systeemit nykyaikaan sopiviksi. "Kultakruunut" jne sijaan voisimme laulaa vaikka että "nettiyhteys ja mainiot pleikkaritkin, ilmaisdrinkit ja pizza-taksitkin." Saattaisi kiinnostaa nykynuoria.
Kirsti, kysyit, mitä luulen ikuisen elämän tarkoittavan kristinuskossa. No ikuista elämää! Eikös se sanota kyllin selvästi? Pappien puheista olen ymmärtänyt, että tämä maallinen elomme on eräänlaista varjo-olemista, jonka tarkoitus on päästä ikuiseen elämään joko ylä- tai alakerrassa. En ole nähnyt missään kirjoitetun, että ikuinen elämäkin joskus loppuisi.
Vanha Erkki
Ylipäätään ollaan minun ymmärrykseni mukaan hakoteillä jos _syytetään_ perisynnistä yhtään ketään, koska eihän se tavallaan ole silloin ihmisen oma vika, ei aikuisenkaan. Tätä "syntistä" maailmaa pitäisi aina tarkastella myötätunnosta käsin, mikä ajatus minun nähdäkseni on sisäänkirjoitettu kristinuskon suureen kertomukseen, joka on luettavissa esim. evankeliumeista.
VastaaPoistaIkuisesta elämästä: Jotkut vain tuntuvat ajattelevan, että kristinuskossa siirrymme ajasta ikuisuuteen näissä nykyisissä vermeissämme ja viemme sinne mukana myös kaikki luonnehäiriömme ja vaivamme ja jatkamme loputtomasti saman paskan jauhamista johon olemme sotkeutuneet elämässämmekin. Mutta siis tämmöisethän ajatukset eivät varsinaisesti perustu mihinkään, eivät varsinkaan Raamattuun. Kristityille mystikoille ikuinen elämä on merkinnyt sielun sulautumista jumaluuteen ja egosta vapautumista.
myötätunto on hyvä sana. siinä on samaa kauneutta kuin ystävyydessä.
VastaaPoistaystävyydessä minua taas mietityttää, että sulkeeko se jo käsitteellisesti muut lämpönsä ulkopuolelle: ei-ystäviksi, kilpailijoiksi, jopa vihollisiksi.
kansakunnat, heimot ja muut ryhmät ovat aina saaneet identiteettinsä sillä, että joku suljetaan ulkopuolelle. jos tämä ei voi olla toisin, niin mielestäni ihmisen identiteetin muodostamisessa on jotain vikaa.
minua kiehtoo paavalin opetus 'keneksi tahansa tulemisesta'. siinä apostoli ohjeistaa hellittämään omaan identiteettiin kiinnittymistä, jotta erillisyyden kynnys muiden kohtaamisen tieltä madaltuisi.
ei-ulossulkeva ystävyyshän on järjettömän vaikeaa, loogisesti jopa järjetöntä, mutta kristinuskossa minua ovat ruvenneet haastamaan juuri epäloogisuudet, paradoksit.
ja sitten se huonommuuden tunne, joka ainakin minulla on aina päällä. syytän siitä kyllä hiukan lutheria, joka viritti kristillisen syyllisyyskäsitteen huippuunsa: krooniseen huonoon omantuntoon. tästä kumpuava riittämättömyys leimaa minua varmasti hautaan saakka.
enkä luullakseni ole ainoa; me olemme kaikki tehokkuusvaatimuksien ahdistavassa pannassa, eikä taloudellisessa ideologiassamme ole edes pelastushorisonttia. paitsi yltäkylläinen materia, mukamas.
luterilaisittain kalvavan omantunnon etu on tietysti liberaalis-humanistinen politiikka, joka huomioi vähempiosaisiakin. erityisesti minua kiinnostaa niiden asema, jotka eivät ole ansainneet mitään, jotka ovat epäonnistuneet tai tehneet pahaa. pitäisikö heidän suhteensa antaa armon käydä oikeudesta? ja eikö pohjoismainen hyvinvointivaltio ainakin periaatteessa anna? se minua vain lievästi pelottaa, että olemme menossa koko ajan fundamentimpaan suuntaan, jossa puhuu vanhatestamentillinen silmä silmästä -jumala.
Niin, onhan se ei-ulossulkeva ystävyys, samoin kuin vihollisten rakastaminenkin ihan mahdotonta ihmisluonnolle, mutta ehkä kuitenkin hyvä pitää sitä jonkinlaisena päämääränä?
VastaaPoistaMutta ei kai luterilaisen kuulu potea kroonisia tunnonvaivoja, hänhän on surkeana syntisäkkinä kuitenkin rakastettu ja armahdettu? Riittämättömyydestäkään ei pitäisi olla haittaa koska "Herra on heikoissa väkevä". Kyllä minäkin olen kiinnostuneena huomannut, että pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden alue myötäilee yllättävän uskollisesti kristinuskon luterilaisen uskontulkinnan valloittamia alueita, eikä se taida olla ihan sattumaa, vaan juontaa juuriaan Lutherin ajatusmaailmasta jossa nähtiin hyvän kaitselmuksen toimivan myös maallisten instituutioiden kautta.